Luonnonvarakeskuksen (Luke) tekemä uusi kirjallisuuskatsaus osoittaa, etteivät nykyiset kannanhoitotoimet, kuten istutukset ja ylisiirrot, ole riittäneet palauttamaan nahkiaiskantoja. Saaliit ovat olleet laskussa 1970-luvulta lähtien jokien rakentamisen seurauksena. Tutkija Riku Rinnevallin mukaan nahkiaisen elinkierrossa on huomattavia tiedonpuutteita, jotka estävät tehokkaiden hoitotoimenpiteiden kohdentamista.

Erityisen heikosti tunnetaan nahkiaisen merivaellusvaihetta. Katsauksen mukaan nykyisiä hoitokeinoja on syytä arvioida kriittisesti, sillä niiden tulokset ovat jääneet heikoiksi. Tiedon puute rajoittaa toimenpiteiden vaikuttavuutta, ja tehokkaampi kannanhoito edellyttää tutkijoiden mukaan kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä lajin elinkaaresta.

Luke on käynnistänyt Sateenvarjo IV -hankkeen, jossa selvitetään nahkiaiskantojen tilaa geneettisillä tutkimuksilla ja seurannalla. Hankkeessa on koottu DNA-näytteitä Suomen rannikkojokien nahkiaisista Kymijoelta Tornionjoelle saakka. Tutkija Raisa Nikula toteaa tiedotteessa, että aineistoa on tarkoitus vertailla koko Itämeren alueen nahkiaisaineistoihin.

Geenitutkimusten lisäksi hankkeessa seurataan nahkiaisten vaelluskäyttäytymistä telemetrian avulla. Tutkijat seuraavat eläinten liikkumista sen jälkeen, kun ne on siirretty vaellusesteiden, kuten patojen, ohi joen yläjuoksulle kutualueille. Onnistumista arvioidaan mittaamalla mereen palaavien poikasten määrää.

Nyt julkaistu katsaus on osa maa- ja metsätalousministeriön Nousu-vaelluskalaohjelmaa. Ohjelman tavoitteena on parantaa vaelluskalojen elinolosuhteita ja palauttaa luontainen elinkierto Suomen virtavesissä. Uuden tiedon toivotaan luovan pohjaa vaikuttavammille keinoille, joilla nahkiaiskantoja voidaan tulevaisuudessa elvyttää.